Pääkirjoitus Ruralia -lehdessä 2/ 2018
Mitkä tekijät selittävät aluekehityksen eroja ”kahden etelän” välillä?
Helsingin yliopiston Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskukset perustettiin Mikkeliin ja Seinäjoelle vuonna 1988. Molemmilla paikkakunnilla oli intressi saada uusia korkeakouluyksiköitä. Mikkelissä keskusteltiin omasta kauppakorkeakoulusta ja Seinäjoki mainittiin mahdollisena sijaintipaikkakuntana maatalous-metsätieteelliselle tiedekunnalle. Maaseutupolitiikka kehittyi, sillä yhteiskunnassa oli myös tunnistettu maaseudun uudistumisen tarve. Vaikka lähestyvän laman ensi merkit olivat näkyvissä, paikkakunnilla uskottiin tiedon voimaan.
1990-luvun laman jälkeiselle ajalle oli ominaista talouden liberalisoituminen ja valtion roolin muutos. Julkinen talous ei toipunut lamasta ennalleen. Hyvinvointivaltio aloitti strategisen vetäytymisen alueilta, ja julkista palveluverkkoa keskitettiin. Luottamus valtion tukeen vaihtui käsitykseen, että alueiden on itse löydettävä vahvuutensa ja uudet resurssinsa. Karvalakit alkoivat kadota Helsingin katukuvasta, lähetystöjä ei maakunnista enää kannattanut lähettää pääkaupunkiin.
Lamasta käynnistyi iso hyvinvointivaltion alueellisen organisoitumisen muutos. Uudet maakunnan liitot perustettiin 1994. Suomi liittyi Euroopan unioniin 1995. Aluepolitiikan henki ja käytäntö muuttuivat ratkaisevasti. Etelä-Pohjanmaa ja Etelä-Savo – nämä Ruralian etelät – ovat kuitenkin kehittyneet viimeisen 30 vuoden aikana hyvin eri tavoin.
Löytyykö selitys elinkeinorakenteesta, erilaisesta geeniperimästä vai usein mainituista läntisen ja itäisen kulttuurin eroista? Miten kuntien ja kaupunkien välinen kilpailu on vaikuttanut aluekehitykseen? Löytyykö eroja tavassa, jolla tuo 1990-luvun suuri murros otettiin vastaan, herättiinkö toimintaympäristön muutokseen lännessä ripeämmin? Onko eroja siinä, miten molemmilla paikkakunnilla 1980-luvun lopulla kohonnut korkeakouluhenki on käytännössä kanavoitu lisäarvoksi aluekehitykseen? Mikä henki näitä alueita lopulta kantaa?