Heilejä, hulivilejä ja rallatuksia: Vernakulaari ilmaisu ja 1900-luvun vaihteen suomenkielinen runous

Artikkelissa tarkastellaan suulliseen perinteeseen ankkuroituvan ilmaisun tapoja 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun suomenkielisessä runoudessa samoin kuin ilmiön kulttuurihistoriallisia konteksteja. ”Rekilaulutrendin” tärkeimpiä edustajia olivat Larin-Kyösti, Eino Leino, Ilmari Calamnius (Kianto) ja Lauri Soini, jotka ammensivat vernakulaarista ilmaisurekisteristä muun muassa seuraavia piirteitä: rekilaulumitta, luonnonjohdannon tai muun rekilauluformulan käyttö, runon nimeäminen kansanlauluksi tai rekilauluksi, säkeiden tai säkeistöjen liittäminen osaksi runoa sitaattimerkein tai ilman niitä sekä rekilaulujen henkilöhahmojen ja teemojen esiintyminen runoissa. Vernakulaariin suhtauduttiin arvosteluissa useimmiten positiivisesti, mutta kritiikkiä saivat osakseen kansanlaulujen orjallinen jäljittely sekä liiallinen rohkeus erotiikan käsittelyssä. Erityisesti maalla lapsuutensa viettäneiden runoilijoiden kohdalla riimillinen kansanlaulu oli tuttua ja suurelta osin omaakin perinnettä, mutta myös perinteenkeruu yhdisti useita kansanlaulusta ammentaneita kirjailijoita. Vernakulaarista ammennettiin myös muilla taiteenaloilla ja forumeilla. Näissäkin konteksteissa kysymys oli lauluista, joita oli ”jalostettu” instituutioille sopivaan muotoon. Kansansivistyksellisesti motivoituneet tahot toivoivat, että laulut saataisiin takaisin vernakulaareille esiintymisareenoille uudistetussa muodossa.