Hypoteesit ja vaihtoehtoiset selitykset rikosasian näytön arvioinnissa

Päätöksenteko epävarmoilla ja puutteellisilla tiedoilla kuuluu tuomioistuinten arkipäivään, sillä oikeudenkäynnissä esitetty näyttö ei aina tarjoa aukottomia ja yksiselitteisiä vastauksia ratkaistavina oleviin kysymyksiin. Tuomioistuimella on kuitenkin ratkaisupakko, minkä vuoksi sen on annettava jokaisessa asiassa huolellisesti harkittu ja perusteltu ratkaisu niin oikeus- kuin tosiseikkakysymyksistä.

Tässä artikkelissa etsitään kontrollointimekanismeja näytön arviointia koskevan päätöksenteon tueksi tarkastelemalla kahta pohjoismaista todistusharkintateoriaa, ruotsalaisen Christian Diesenin kehittämää hypoteesimetodia ja norjalaisen Eivind Kolflaathin kehittämää selitysmallia. Artikkelissa esitellään kyseiset teoriat pääpiirteissään sekä tarkastellaan niiden soveltuvuutta tuomareiden päätöksentekoon paitsi juridisesta ja käytännöllisestä näkökulmasta, myös erityisesti psykologisen, inhimillisen päätöksenteon virhelähteitä koskevan tutkimustiedon perusteella. Artikkelissa arvioidaan, tarjoavatko – ja missä määrin – nämä todistusharkintateoriat sellaisia työkaluja, joiden avulla näytön arvioinnin laatua voidaan parantaa ja arviointiin vaikuttavia virhelähteitä vähentää.