Opetus koulun ulkopuolella

Mikä on elämäsi myönteisin oppimistapahtuma? Entä kielteisin kokemuksesi oppimisesta? Tähän klassikkokysymykseen saadut vastaukset jakautuvat tunnetusti niin, että liki kaikki kielteiset kokemukset liittyvät kouluun ja muihin oppilaitoksiin. Valitettavan usein ne myös henkilöityvät yksittäisiin opettajiin. Vastaavasti positiiviset muistot oppimisesta liittyvät valtaosin informaaliin oppimiseen eli harrastuksiin, mediaan, ystäviin, ulkomaailmaan ja sittemmin myös nettiin.Informal education -termiä alettiin käyttää ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan aikaisessa Englannissa, kun lapsia evakuoitiin Lontoosta ja kaupungeista maaseudulle turvaan pommituksilta. Tuolloisessa kriisitilanteessa opetus järjestettiin monin tavoin. Koululaiset oppivat varmasti paremmin käytännön taitoja tai eläinbiologiaa maatiloilla, mutta samalla heille jäi puutteita perinteisen kirjasivistyksen alalta. Korona-ajan etäopetus on tästä uusin versio.
Infomaali oppiminen nähtiin pitkän aikaa vain koulun kritiikkinä. Pääsyy tähän oli kahden klassikkoteoksen maine. Ivan Illichin Kouluttomaan yhteiskuntaan ja Howard Gardnerin The Unschooled Mind provosoivat jo pelkillä nimillään laitostunutta kouluinstituutiota. Näiden teosten tarkka ja osuva kritiikki kohdistui muun muassa koulun vieraantuneisuuteen yhteiskunnasta, kyvyttömyyteen yhdistää teoriaa ja käytäntöä, piittaamattomuuteen yksilön tarpeista sekä uusimman tietouden sivuuttamiseen opetuksessa ja opettajakoulutuksessa. Informaaliin oppimiseen liittyvän terminologian käyttö on kirjavaa, vaikka keskeisten alan toimijoiden, tutkijoiden ja vaikuttajien piirissä termit onkin määritelty varsin yksiselitteisesti. Lähtökohtana on Unescon 1970-luvun lopulla esittelemä jaottelu (Faure 1972). Tuolloin tapahtunut termien määrittely oli myös osa elinikäisen oppimisen läpimurtoa opetuksen kentällä.