Puheen prosodian ja kirjoitetun kohdetekstin suhde suomenkielisessä kirjoitustulkkausaineistossa

Kirjoitetussa kielessä virkkeitä yhdistetään tekstikappaleiksi typografisin keinoin. Puheessa lausumia ryhmitellään intonaation avulla nk. ’puhekappaleiksi’. Jaksottelun perusperiaate on, että uusi puhekappale alkaa korkealta säveltasolta, ja saman kappaleen seuraavat lausumat alkavat ensimmäistä lausumaa matalammalta säveltasolta. Kun laskeva kaari päättyy, alkaa uusi puhekappale.

Myös puhekappaleiden sisällä puhujat ilmaisevat lausumien välisiä suhteita prosodian avulla. Uusi lausuma alkaa yleensä edellisen loppua ylemmältä sävelkorkeuden (F0) tasolta. Kuitenkin, jos kaksi peräkkäistä lausumaa liittyy läheisesti yhteen, jälkimmäinen alkaakin alemmalta tai suunnilleen samalta tasolta, johon edellinen päättyy. Tällaisissa tapauksissa prosodian tehtävä on ristiriitainen: toisaalta sen on ilmaistava uuden itsenäisen lausuman alkamista, mutta toisaalta kuitenkin alkavan lausuman liittymistä edelliseen.

Artikkelin päämääränä on esitellä yllä kuvailtujen prosodisten ilmiöiden toteutumista suomenkielisessä kirjoitustulkkausaineistossa sekä niiden heijastumista kirjoitustulkkeeseen. Kirjoitustulkkauksen tavoitteena on pyrkiä tuomaan ääneen perustuva viestintä kuulovammaisen asiakkaan saavutettavaksi. Tutkimus antaa tietoa sekä suomen intonaatiojärjestelmästä että kirjoitustulkkausprosessista. Samalla se valaisee puheen ja kirjoitetun kielen välistä suhdetta.