The Nature of Martin Luther's Theological Cosmology between 1513 and 1521: A Re-Examination of the Platonism Thesis

Ilmari Karimies

Research output: ThesisLicenciate's thesisTheses

Abstract

Lisensiaattityöni tavoitteena on kuvata Lutherin todellisuuskäsitystä eli teologista kosmologiaa. Tämä tarkoittaa Lutherin käsitystä Jumalan olemuksesta, maailmankaikkeudesta ja ihmisen luonteesta sekä näitä ja niiden keskinäistä riippuvuutta Lutherin teologiassa. Tutkimushistorian osalta liityn työssä erityisesti Hunzingerin 1906 esittämään teesiin Lutherin kosmologian platonistisuudesta. Lähteinäni ovat Lutherin yliopistoluennot vuosilta 1513-1521: 1. Psalmiluento 1513-1515, Roomalaiskirjeen luento 1515-1516, Galatalaiskirjeen luento 1516-1517, Heprealaiskirjeen luento 1517-1518, Galatalaiskirjeen kommentaari 1519 ja 2. Psalmiluento 1519-1521.
Ensimmäisessä pääluvussa käsittelen Lutherin käsitystä Jumalasta, mille on ominaista ajatus levon ja liikkeen yhdistymisestä Jumalan olemuksessa. Luther ilmaisee saman ajatuksen platonistisesti puhumalla Jumalasta korkeimpana hyvänä, joka ehtymättä ulottuu itsensä ulkopuolelle Sanassaan. Platonistisia piirteitä on myös käsityksessä Jumalasta valona, joka itse jumalallisen luonnon ykseydessä on käsittämätöntä ja tavoittamatonta, mutta joka murtautuu Kristuksessa ulos Isästä ja heijastuu koko luomakunnassa, jonka strukturoiva prinsiippi, alku, keskus ja päämäärä Kristus jumalallisena Valona ja Viisautena on. Lutherin tapa puhua Jumalasta pimeytensä sisältää kaksi aspektia: käsityksen Jumalasta käsittämättömänä ja kätkettynä. Käsittämättömyys koskee Jumalan olemusta, kätkettyys läsnäoloa luomakunnassa. Kuitenkin myös kätkettyyden taustalla on ontologien ajatus jumalallisesta luonnosta vastakohtien yhdistäjänä, millä on liittymäkohtia uusplatonistisvaikutteiseen mystiseen teologiaan.
Myös Lutherin käsitys luodun todellisuuden luonteesta itsensä ulkopuolelle, Kristukseen, viittaavana merkkinä heijastaa platonistisia teemoja. Keskeistä Lutherin todellisuus-käsitykselle on luomakunnan jakaminen näkyvään ja näkymättömään maailmaan. Edellinen on katoava ja finiittinen, jälkimmäinen katoamaton ja infinitiittinen. Näkyvien ja näkymättömien objektien välillä vallitsee jyrkkä vastakohtaisuus. Platoninen perusmalli yhdistyy Lutherilla kuitenkin pelastushistoriaan: Näkymätön maailma on kirkko, johon luomisen ja vanhan liiton olemuksellisesti tyhjät merkit viittaavat. Taistelevassa kirkossa näkymätön todellisuus on läsnä sakramentaalisina merkkeinä vastakohtien alla. Eskatologisessa kirkkaudessa uskova partisipoi näkymättömään välittömällä tavalla. Todellisuus jakautuukin kronologisessa mielessä kolmeen vaiheeseen: näkyvään luomiseen, kirkkoon ja taivaalliseen kunniaan. Näiden kautta luodut kulkevat kohti välitöntä osallisuutta Jumalasta, aineellisuudesta kohti hengellisyyttä ja moneudesta kohti ykseyttä.
Lutherin teologinen antropologia ilmentää samaa kolmiosaista struktuuria: Ruumis/aistit ja sielu/järki suuntautuvat näkyvään todellisuuteen, henki näkymättömään. Lihallisessa ihmisessä kolmas osa, Henki, on kuitenkin kuollut ja tyhjä. Uskon vuodatuksessa uskova tulee osalliseksi Kristuksesta jumalallisena valona, ja tämä tekee hänestä osan näkymätöntä todellisuutta. Infinittiset uskon kohteet tyydyttävät tällöin uskovan tahdon ja tekevät hänet osalliseksi Jumalasta itsensä lahjoittavana hyvänä. Tästä alkaa kuitenkin taistelu hengen ja lihan välillä, sillä jäljelle jääneet luonnolliset kyvyt eivät tavoita näkymättömiä uskonkohteita. Kristityn eksistenssi on siten analoginen kristologialle, jossa vastakohdat yhdistyvät Kristuksen persoonan kautta. Näin myös Lutherin ihmiskäsitys toistaa platonisen ja mystisen teologian teemoja etenkin suhteessa näkyvän ja näkymättömän eroon. Kääntyminen näkymättömiin ei kuitenkaan toteudu ihmisen luonnollisten kykyjen, vaan uskon välityksellä.
Original languageEnglish
Place of PublicationHelsinki
Publication statusPublished - 2013
MoE publication typeG3 Licentiate thesis

Fields of Science

  • 614 Theology

Cite this