Vakuuttaa ja vaikuttaa: Retorinen lähestymistapa uskontotieteessä

Humanististen ja yhteiskuntatieteiden historia tunnetaan erilaisista paradigmaattisista ”käänteistä”. ”Retorisesta käänteestä” alettiin puhua 1980-luvun puolessa välissä. Yleensä sillä viitataan toisen maailman sodan jälkeen virinneeseen kiinnostukseen antiikin retoriikkaa kohtaan ja sen pohjalta kehittyneeseen ns. uuteen retoriikkaan, jonka pääteoreetikkoja olivat erityisesti 1950-luvulla kirjoittaneet Chaïm Perelman yhdessä Lucie Olbrecht-Tytecan kanssa sekä Kenneth Burke ja Stephen Toulmin. Suomessa retorinen tutkimus alkoi yleistyä vasta 1990-luvulla erityisesti politiikan tutkimuksen piirissä mutta levisi vähitellen myös kulttuurin tutkimukseen uskontotiede mukaan lukien. Vuonna 2001 julkaistu Retorinen tutkimus uskontotieteessä kokosi silloisen vireänä vallineen uutta retoriikkaa hyödyntäneen uskontotieteellisen tutkimuksen. Tämä artikkeli luo katsauksen uuden retoriikan perusperiaatteisiin ja teoreettisiin suuntauksiin, kartoittaa uskonnon tiimoilta tehtyä retorista tutkimusta ja hahmottelee erilaisia uskontoon liittyviä aiheita ja kysymyksiä, joihin uusi retoriikka tarjoaa teorettisia ja metodisia työkaluja.
Retorisen analyysin merkitys korostuu erityisesti tilanteissa, joissa on yhteiskunnallisia kiistoja ja pyrkimystä vakuuttaa toinen osapuoli omista näkemyksistään. Tältä osin se on hieman eri linjoilla kuin diskurssianalyysi. Artikkelissa pohditaankin myös uuden retoriikan suhdetta diskurssianalyysiin, joka kanssa sillä on selkeitä yhtäläisyyksiä mutta myös eroavuuksia.