Kirkkohistoria on yksi tiedekunnan viidestä opetusta antavasta osastosta. Samalla se muodostaa yhden teologisen tieteenalan.

Historiaa voidaan sanoa ihmiskunnan järjestyneeksi muistiksi. Tämän muistin sisällön antavat erilaiset kirjalliset, suulliset ja esineelliset menneisyyden jäänteet, joita sanotaan lähteiksi.

Kirkkohistoria on osa sekä historiaa että teologiaa. Se tarkastelee kirkkoja ja uskonnollisia liikkeitä niin muuttujina kuin muutosvoiminakin. Historiaa ja siten myös kirkkohistoriaa tutkitaan, jotta ymmärrettäisiin tradition siirtyminen sukupolvelta toiselle. Ilman tämän jatkuvuuden tajuamista ei voi ymmärtää kristinuskon kirjallisia lähteitä kuten Raamattua, uskontunnustuksia tai vaikkapa kirkollista lehdistöä.

Kirkkohistorialla on läheisiä liittymäkohtia muihin historiatieteisiin sekä yhteiskunnallisen ja humanistisen tutkimuksen eri lohkoihin. Tutkimuskohteena onkin itse asiassa koko se yhteiskunnan kokonaisuus, jossa kirkot, uskonnolliset yhteisöt sekä niiden vastustajat ovat vaikuttaneet.

Aihepiirin laajuus näkyy tutkimuksen kirjossa. Opinnäytteissä on tarkasteltu niin hellenismin ja kristinuskon kohtaamista kuin Juhani Ahon roolia herännäisyyden julkisuuskuvan muokkaajana, Pyhää Birgittaa, Leniniä, kansanomaisen kasku- ja pila-aineiston pappiskuvaa, lähetyslentäjiä ja pappissäädyn toimintaa 1700-luvulla. Oppiaine on Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa jaettu yleiseksi kirkkohistoriaksi sekä Suomen ja Skandinavian kirkkohistoriaksi.