Käytännöllinen teologia

Käytännöllinen teologia tutkii kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen käytäntöjen, rakenteiden ja opin vuorovaikutussuhteita yhteiskunnallisissa ja historiallisissa konteksteissa. Tutkimuksen painopistealueina ovat uskonto-oikeus, uskonnollinen viestintä ja pastoraaliteologia.

Uskonto-oikeus käsittää muun muassa uskonnollisen yhteisön omat oikeusjärjestelmät ja -käsitykset sekä niiden tulkinnan, uskonnollisten ilmiöiden oikeudellistumisen, poliittiset vaikutukset ja rakenteet, uskonnollisen yhteisön suhteet yhteiskuntaan ja ylikansallisiin rakenteisiin sekä yhteisöjen suhteet toisiin yhteisöihin. Oleellisia ovat myös yksilön ja yhteisön keskinäiset oikeudelliset vuorovaikutukset, uskonnollisten instituutioiden virkarakenteet ja niiden yhteisön sisäiset ja yhteiskunnalliset suhteet ja asemat.

Uskonnollinen viestintä käsittää erilaisia uskontojen rituaalisia, puheviestinnällisiä, tekstuaalisia, musiikillisia, visuaalisia ja tilallismateriaalisia muotoja uskonnollisen yhteisön ja ympäröivän yhteiskunnan historiallisissa ja kulttuurisissa konteksteissa. Tutkimuksen kohteena ovat viestinnän muodot erilaisissa uskonnollisissa yhteisöissä, niiden välillä ja niiden sisällä sekä uskontoihin kohdistuva yhteiskunnallinen viestintä ja journalismi. Viestinnän muotoja voivat olla esimerkiksi erilaiset taiteelliset, kulttuuriset, digitaaliset tai sosiaalisen median ilmiöt.

Pastoraaliteologia on käytännöllisen teologian osa-alue, joka tutkii yksilöiden tai ryhmien kohtaamisen kokemuksia. Siihen sisältyy käytännöllisen teologian perinteisistä tutkimuskohteista sielunhoidon, diakonian, jumalanpalveluselämän ja spiritualiteetin tutkimusta. Alan uusimmassa tutkimuksessa korostuvat rituaalit, kehollisuus ja konteksti osana elettyä uskonnollisuutta.  Tutkimuksen lähtökohtana on usein yksilön tai yhteisön kokema muutos, jonka seurauksena käynnistyy prosessi, missä haetaan selityksiä tai merkityksiä tapahtuneelle. Teoreettisilta lähtökohdiltaan oppiaine on poikkitieteellinen.

Käytännöllisen teologian viimeaikaisia tutkimuskohteita ovat olleet esimerkiksi uskonto-oikeus, uskonnollisten yhteisöjen ja yhteiskunnan väliset suhteet muun muassa pyhimyskulttien näkökulmasta, uskonnollisten yhteisöjen hallinto suhteessa yhteiskuntaan, uskonnollisten yhteisöjen kulttirakennusten käyttö, uskonnollinen kuvataide ja elokuvataide sekä uskontoon liittyvät viestinnän ja journalismin kysymykset. Pastoraaliteologiset väitöskirjat ovat käsitelleet eksistentiaalista pohdintaa ja elämän merkityksen etsimistä eri sairauksien kuten ALS:n ja syövän yhteydessä. Tekeillä on tutkimuksia avioparitematiikasta sekä nuorten ja lapsensa menettäneiden kohtaamisesta.

Kirkkososiologia

Kirkkososiologiaa kutsutaan angloamerikkalaisissa maissa uskontososiologiaksi (sociology of religion). Kirkkososiologia on teologian ja yhteiskuntatieteiden välimaastoon sijoittuva oppiaine, jonka tehtävänä on sen tutkiminen, millä tavoin yhteiskunnan muutokset vaikuttavat uskonnolliseen liikehdintään, uskonnollisten yhteisöjen syntyyn ja toimintaan sekä uskonnon harjoitukseen. Toisaalta kirkkososiologia tutkii myös sitä, miten uskonnot ja niitä ylläpitävät yhteisöt vaikuttavat yhteiskuntaan. Uskonnollisuus ymmärretään oppiaineessa monipuolisesti, kattaen henkisyyden, pyhyyden kokemukset sekä arvot ja arvostusten ilmenemisen asenteissa ja teoissa – esimerkiksi vapaaehtoistoiminnassa ja myötätunnossa.

Kirkkososiologia ei nimestään huolimatta rajaudu vain kirkon ja sen välittömän toimintaympäristön tutkimukseen. Kirkkososiologian sosiologisuus näkyy paitsi tutkittavissa sisällöissä niin myös käsitteissä ja teorioissa, joista pääosa tulee yhteiskuntatieteistä. Useimmat kirkkososiologiset tutkimukset keskittyvät analyysissään yhteen tasoon kolmesta: 1) yksilöt ja yksilöiden kohtaaminen, 2) ryhmät, liikkeet, yhteisöt, tiimit, 3) yhteiskunnan ja sen instituutioiden dynamiikka. Viime vuosina kirkkososiologiassa on tutkittu muun muassa suomalaisten arvoja ja asenteita, diakonian ja kuntien sosiaalipalvelujen yhteistyötä, maahanmuuttajien uskonnollisia ryhmiä, työyhteisöjen myötätuntoa ja -intoa sekä suomalaista kansalaisyhteiskuntaa ja vapaaehtoistoimintaa.

Uskonnonpedagogiikka

Uskonnonpedagogiikka on uskontokasvatuksen tieteellistä reflektointia. Alalla tutkitaan kasvatuksen, opetuksen ja oppimisen maailmaa ja ilmiöitä – siltä osin kuin ne liittyvät uskontoon – yhteiskunnan, kirkon, uskonnollisten yhteisöjen, koulun, kodin tai muiden instituutioiden tahi ryhmien piirissä. Maailmankatsomuksen, uskonnollisen tiedon ja asenteiden omaksumiseen ja kehittymiseen liittyvät kysymykset kuuluvat uskonnonpedagogiikkaan. Uskonnonpedagogiikka on teologinen tieteenala, jolla on vahvat yhteydet kasvatustieteeseen, psykologiaan, sosiologiaan ja yhteiskuntatieteisiin.

Uskonnonpedagoginen tutkimus on kansainvälistä ja laaja-alaista niin sisältöjensä kuin metodiensa puolesta. Uskonnonpedagogisessa tutkimuksessa selvitetään kasvatuksen fundamentaalisia kysymyksiä. Yksi tärkeä osa-alue on kodin ja perheen uskonnollisen sosialisaation tutkimus. Koulun uskontokasvatuksen tutkimus muodostaa vahvan uskonnonpedagogisen tutkimuksen alueen, johon sisältyy uskonnondidaktisten kysymysten selvittäminen. Uskonnollinen ja moraalinen kehitys ovat keskeisiä uskonnonpedagogiikan osa-alueita Suomessa. Uskonnonpedagogiikka ei ole yksinomaan uskontokasvatuksen käytännön kuvaamista, vaan sen tehtävänä on teoretisoida ja mallintaa kasvatus- ja oppimisprosesseja.