Antisemitismi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1917-1933

Tutkimustuotos: OpinnäyteVäitöskirjaMonografia

Kuvaus

Tässä tutkimuksessa on käsitelty Suomen evankelis-luterilaisen kirkon keskeisten toimijoiden näkemyksiä juutalaisista, erityisesti juutalaisvastaisia ajatuksia. Tutkimus kuuluu yleisen kirkkohistorian alaan ja se on tehty aatehistorian näkökulmasta. Tutkimuksen lähteitä ovat kirkolliset lehdet, teologinen ja uskonnollinen kirjallisuus ja pienpainatteet, kirkolliset pöytäkirjat sekä piispojen ja keskeisten kirkollisten järjestöjen arkistot. Niiden avulla se osoittaa, että kirkon piirissä esitettiin jyrkkiäkin juutalaisvastaisia näkemyksiä, ja että lähes kaikki keskeiset kirkonmiehet hyväksyivät aikakauden maltilliseen antisemitismiin sisältyvät käsitykset juutalaisten kasvavasta vaikutusvallasta. Aiheeseen on aiemmin viitattu lähinnä osana muuta historiantutkimusta ja erityisesti 1920-luvun taitteen juutalaisvastainen ilmapiiri kirkossa on ollut tähän saakka täysin kartoittamatta.

Antisemitismiä esiintyi kaikissa kirkon keskeisissä viiteryhmissä, ja tämän tutkimuksen piiriin kuuluneista kuudesta suomenkielisestä piispasta viisi, eli Gustaf Johansson, O. I. Colliander, J. R. Koskimies, Erkki Kaila ja Lauri Ingman esittivät juutalaisvastaisia ajatuksia, tosin Ingman ennen siirtymistään arkkipiispaksi. Jaakko Gummerus oli poikkeus, vaikka hänkään ei asettunut selkeästi puolustamaan juutalaisia, kun hänen hiippakunnassaan 1930-luvun taitteessa käynnistyi voimakas antisemiittinen kampanja, vaan käsitteli asiaa kommunismin vastaisen toiminnan lieveilmiönä.

Suomen kirkossa esiintynyt antisemitismi oli taustaltaan uskonnollista ja sitä perusteltiin osana kristillistä historiantulkintaa, jossa juutalaiset olivat kirouksen alainen kansa. Juutalaisvastaisuus oli siis osa kokonaisnäkemystä, uskonnollista maailmantulkintaa. Vain muutamissa tapauksissa kyse oli puhtaasti poliittiseen tai kansalliseen ajatteluun liittyvästä antisemitismistä.

Suomesta puuttui ilmiön kaksi kansainvälisesti merkittävää piirrettä: vaikka juutalaisia pidettiin rotuna, ei rotu ollut käsitteenä kovinkaan selkeä, eikä kirkon piirissä esitetty rotujen välistä hierarkiaa, jossa juutalaiset olisivat olleet alempi rotu. Toiseksi, juutalaisvastaisia toimia ei Suomen kirkon piirissä suunniteltu, niihin ei yllytetty, eikä niitä hyväksytty. Vaikka monet kirkolliset toimijat halusivat rajata juutalaisille myönnettäviä uusia oikeuksia jo käsittelyvaiheessa, ja vaikka monet pitivät tehtyjä päätöksiä virheinä, ei yksikään keskeinen kirkollinen vaikuttaja ehdottanut uusien oikeuksien perumista tai muita konkreettisesti juutalaisten elämään vaikuttavia rajoituksia.

Kirkossa ilmennyt antisemitismi ei ollut muusta kirkollisesta, poliittisesta tai kansainvälisestä elämästä irrallinen ilmiö. Se oli sidoksissa maailman tapahtumiin, juutalaisvastaisen aatteen liikkeisiin sekä kirkon sisäiseen keskusteluun ja dynamiikkaan. Uusia keskustelun avauksia tietysti esiintyi, mutta yksikään antisemiittinen purkaus ei ollut huolellisesti tarkasteltuna irrallinen kirkollisesta keskustelusta tai ilmiön muusta kehityksestä.

Toisaalta yksikään kirkon keskeisistä toimijoista ei pitänyt itseään antisemiittinä, sillä antisemitismi käsitteenä ymmärrettiin nykyistä rajatummin juutalaisvihana ja poliittisena liikkeenä, joka pyrki rajaamaan juutalaisten oikeuksia. Toisaalta vaikka vihanpidosta sanouduttiin selkeästi irti, ei kukaan keskeinen kirkollinen vaikuttaja kyseenalaistanut julkisesti vallitsevaa käsitystä juutalaisten kielteisistä piirteistä ja toimintatavoista.

Tämä tutkimus osoittaa, miten joustavasti oikeassa ilmapiirissä modernin antisemitismin keskeiset ajatukset liittyivät kristilliseen historiakäsitykseen ja kuvaan juutalaisista. Se myös osoittaa, että antisemitismi oli Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa huomattavasti yleisempi ja laajemmin hyväksytty ilmiö, kun aiemmin on tiedetty, ja se ulottui aina kirkon korkeimpaan johtoon saakka.
Alkuperäiskielisuomi
JulkaisupaikkaHelsinki
Kustantaja
Painoksen ISBN978-952-5031-86-7
TilaJulkaistu - 2017
OKM-julkaisutyyppiG4 Tohtorinväitöskirja (monografia)

Tieteenalat

  • 614 Teologia
  • Antisemitismi
  • Kirkkohistoria
  • Juutalaiset
  • Juutalaisuus
  • Kirkko
  • kristinusko
  • Suomi

Lainaa tätä

Ahonen, P. J. (2017). Antisemitismi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1917-1933. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura (Finnish Society for Church History).
Ahonen, Paavo Johannes. / Antisemitismi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1917-1933. Helsinki : Suomen Kirkkohistoriallinen Seura (Finnish Society for Church History), 2017. 393 Sivumäärä
@phdthesis{42ee78252d534c92bc6d66194557f3c3,
title = "Antisemitismi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1917-1933",
abstract = "T{\"a}ss{\"a} tutkimuksessa on k{\"a}sitelty Suomen evankelis-luterilaisen kirkon keskeisten toimijoiden n{\"a}kemyksi{\"a} juutalaisista, erityisesti juutalaisvastaisia ajatuksia. Tutkimus kuuluu yleisen kirkkohistorian alaan ja se on tehty aatehistorian n{\"a}k{\"o}kulmasta. Tutkimuksen l{\"a}hteit{\"a} ovat kirkolliset lehdet, teologinen ja uskonnollinen kirjallisuus ja pienpainatteet, kirkolliset p{\"o}yt{\"a}kirjat sek{\"a} piispojen ja keskeisten kirkollisten j{\"a}rjest{\"o}jen arkistot. Niiden avulla se osoittaa, ett{\"a} kirkon piiriss{\"a} esitettiin jyrkki{\"a}kin juutalaisvastaisia n{\"a}kemyksi{\"a}, ja ett{\"a} l{\"a}hes kaikki keskeiset kirkonmiehet hyv{\"a}ksyiv{\"a}t aikakauden maltilliseen antisemitismiin sis{\"a}ltyv{\"a}t k{\"a}sitykset juutalaisten kasvavasta vaikutusvallasta. Aiheeseen on aiemmin viitattu l{\"a}hinn{\"a} osana muuta historiantutkimusta ja erityisesti 1920-luvun taitteen juutalaisvastainen ilmapiiri kirkossa on ollut t{\"a}h{\"a}n saakka t{\"a}ysin kartoittamatta. Antisemitismi{\"a} esiintyi kaikissa kirkon keskeisiss{\"a} viiteryhmiss{\"a}, ja t{\"a}m{\"a}n tutkimuksen piiriin kuuluneista kuudesta suomenkielisest{\"a} piispasta viisi, eli Gustaf Johansson, O. I. Colliander, J. R. Koskimies, Erkki Kaila ja Lauri Ingman esittiv{\"a}t juutalaisvastaisia ajatuksia, tosin Ingman ennen siirtymist{\"a}{\"a}n arkkipiispaksi. Jaakko Gummerus oli poikkeus, vaikka h{\"a}nk{\"a}{\"a}n ei asettunut selke{\"a}sti puolustamaan juutalaisia, kun h{\"a}nen hiippakunnassaan 1930-luvun taitteessa k{\"a}ynnistyi voimakas antisemiittinen kampanja, vaan k{\"a}sitteli asiaa kommunismin vastaisen toiminnan lieveilmi{\"o}n{\"a}. Suomen kirkossa esiintynyt antisemitismi oli taustaltaan uskonnollista ja sit{\"a} perusteltiin osana kristillist{\"a} historiantulkintaa, jossa juutalaiset olivat kirouksen alainen kansa. Juutalaisvastaisuus oli siis osa kokonaisn{\"a}kemyst{\"a}, uskonnollista maailmantulkintaa. Vain muutamissa tapauksissa kyse oli puhtaasti poliittiseen tai kansalliseen ajatteluun liittyv{\"a}st{\"a} antisemitismist{\"a}. Suomesta puuttui ilmi{\"o}n kaksi kansainv{\"a}lisesti merkitt{\"a}v{\"a}{\"a} piirrett{\"a}: vaikka juutalaisia pidettiin rotuna, ei rotu ollut k{\"a}sitteen{\"a} kovinkaan selke{\"a}, eik{\"a} kirkon piiriss{\"a} esitetty rotujen v{\"a}list{\"a} hierarkiaa, jossa juutalaiset olisivat olleet alempi rotu. Toiseksi, juutalaisvastaisia toimia ei Suomen kirkon piiriss{\"a} suunniteltu, niihin ei yllytetty, eik{\"a} niit{\"a} hyv{\"a}ksytty. Vaikka monet kirkolliset toimijat halusivat rajata juutalaisille my{\"o}nnett{\"a}vi{\"a} uusia oikeuksia jo k{\"a}sittelyvaiheessa, ja vaikka monet pitiv{\"a}t tehtyj{\"a} p{\"a}{\"a}t{\"o}ksi{\"a} virhein{\"a}, ei yksik{\"a}{\"a}n keskeinen kirkollinen vaikuttaja ehdottanut uusien oikeuksien perumista tai muita konkreettisesti juutalaisten el{\"a}m{\"a}{\"a}n vaikuttavia rajoituksia. Kirkossa ilmennyt antisemitismi ei ollut muusta kirkollisesta, poliittisesta tai kansainv{\"a}lisest{\"a} el{\"a}m{\"a}st{\"a} irrallinen ilmi{\"o}. Se oli sidoksissa maailman tapahtumiin, juutalaisvastaisen aatteen liikkeisiin sek{\"a} kirkon sis{\"a}iseen keskusteluun ja dynamiikkaan. Uusia keskustelun avauksia tietysti esiintyi, mutta yksik{\"a}{\"a}n antisemiittinen purkaus ei ollut huolellisesti tarkasteltuna irrallinen kirkollisesta keskustelusta tai ilmi{\"o}n muusta kehityksest{\"a}. Toisaalta yksik{\"a}{\"a}n kirkon keskeisist{\"a} toimijoista ei pit{\"a}nyt itse{\"a}{\"a}n antisemiittin{\"a}, sill{\"a} antisemitismi k{\"a}sitteen{\"a} ymm{\"a}rrettiin nykyist{\"a} rajatummin juutalaisvihana ja poliittisena liikkeen{\"a}, joka pyrki rajaamaan juutalaisten oikeuksia. Toisaalta vaikka vihanpidosta sanouduttiin selke{\"a}sti irti, ei kukaan keskeinen kirkollinen vaikuttaja kyseenalaistanut julkisesti vallitsevaa k{\"a}sityst{\"a} juutalaisten kielteisist{\"a} piirteist{\"a} ja toimintatavoista. T{\"a}m{\"a} tutkimus osoittaa, miten joustavasti oikeassa ilmapiiriss{\"a} modernin antisemitismin keskeiset ajatukset liittyiv{\"a}t kristilliseen historiak{\"a}sitykseen ja kuvaan juutalaisista. Se my{\"o}s osoittaa, ett{\"a} antisemitismi oli Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa huomattavasti yleisempi ja laajemmin hyv{\"a}ksytty ilmi{\"o}, kun aiemmin on tiedetty, ja se ulottui aina kirkon korkeimpaan johtoon saakka.",
keywords = "614 Teologia, Antisemitismi, Kirkkohistoria, Juutalaiset, Juutalaisuus, Kirkko, kristinusko, Suomi",
author = "Ahonen, {Paavo Johannes}",
year = "2017",
language = "suomi",
isbn = "978-952-5031-86-7",
series = "Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia",
publisher = "Suomen Kirkkohistoriallinen Seura (Finnish Society for Church History)",
number = "233",
address = "Suomi",

}

Antisemitismi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1917-1933. / Ahonen, Paavo Johannes.

Helsinki : Suomen Kirkkohistoriallinen Seura (Finnish Society for Church History), 2017. 393 s.

Tutkimustuotos: OpinnäyteVäitöskirjaMonografia

TY - THES

T1 - Antisemitismi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1917-1933

AU - Ahonen, Paavo Johannes

PY - 2017

Y1 - 2017

N2 - Tässä tutkimuksessa on käsitelty Suomen evankelis-luterilaisen kirkon keskeisten toimijoiden näkemyksiä juutalaisista, erityisesti juutalaisvastaisia ajatuksia. Tutkimus kuuluu yleisen kirkkohistorian alaan ja se on tehty aatehistorian näkökulmasta. Tutkimuksen lähteitä ovat kirkolliset lehdet, teologinen ja uskonnollinen kirjallisuus ja pienpainatteet, kirkolliset pöytäkirjat sekä piispojen ja keskeisten kirkollisten järjestöjen arkistot. Niiden avulla se osoittaa, että kirkon piirissä esitettiin jyrkkiäkin juutalaisvastaisia näkemyksiä, ja että lähes kaikki keskeiset kirkonmiehet hyväksyivät aikakauden maltilliseen antisemitismiin sisältyvät käsitykset juutalaisten kasvavasta vaikutusvallasta. Aiheeseen on aiemmin viitattu lähinnä osana muuta historiantutkimusta ja erityisesti 1920-luvun taitteen juutalaisvastainen ilmapiiri kirkossa on ollut tähän saakka täysin kartoittamatta. Antisemitismiä esiintyi kaikissa kirkon keskeisissä viiteryhmissä, ja tämän tutkimuksen piiriin kuuluneista kuudesta suomenkielisestä piispasta viisi, eli Gustaf Johansson, O. I. Colliander, J. R. Koskimies, Erkki Kaila ja Lauri Ingman esittivät juutalaisvastaisia ajatuksia, tosin Ingman ennen siirtymistään arkkipiispaksi. Jaakko Gummerus oli poikkeus, vaikka hänkään ei asettunut selkeästi puolustamaan juutalaisia, kun hänen hiippakunnassaan 1930-luvun taitteessa käynnistyi voimakas antisemiittinen kampanja, vaan käsitteli asiaa kommunismin vastaisen toiminnan lieveilmiönä. Suomen kirkossa esiintynyt antisemitismi oli taustaltaan uskonnollista ja sitä perusteltiin osana kristillistä historiantulkintaa, jossa juutalaiset olivat kirouksen alainen kansa. Juutalaisvastaisuus oli siis osa kokonaisnäkemystä, uskonnollista maailmantulkintaa. Vain muutamissa tapauksissa kyse oli puhtaasti poliittiseen tai kansalliseen ajatteluun liittyvästä antisemitismistä. Suomesta puuttui ilmiön kaksi kansainvälisesti merkittävää piirrettä: vaikka juutalaisia pidettiin rotuna, ei rotu ollut käsitteenä kovinkaan selkeä, eikä kirkon piirissä esitetty rotujen välistä hierarkiaa, jossa juutalaiset olisivat olleet alempi rotu. Toiseksi, juutalaisvastaisia toimia ei Suomen kirkon piirissä suunniteltu, niihin ei yllytetty, eikä niitä hyväksytty. Vaikka monet kirkolliset toimijat halusivat rajata juutalaisille myönnettäviä uusia oikeuksia jo käsittelyvaiheessa, ja vaikka monet pitivät tehtyjä päätöksiä virheinä, ei yksikään keskeinen kirkollinen vaikuttaja ehdottanut uusien oikeuksien perumista tai muita konkreettisesti juutalaisten elämään vaikuttavia rajoituksia. Kirkossa ilmennyt antisemitismi ei ollut muusta kirkollisesta, poliittisesta tai kansainvälisestä elämästä irrallinen ilmiö. Se oli sidoksissa maailman tapahtumiin, juutalaisvastaisen aatteen liikkeisiin sekä kirkon sisäiseen keskusteluun ja dynamiikkaan. Uusia keskustelun avauksia tietysti esiintyi, mutta yksikään antisemiittinen purkaus ei ollut huolellisesti tarkasteltuna irrallinen kirkollisesta keskustelusta tai ilmiön muusta kehityksestä. Toisaalta yksikään kirkon keskeisistä toimijoista ei pitänyt itseään antisemiittinä, sillä antisemitismi käsitteenä ymmärrettiin nykyistä rajatummin juutalaisvihana ja poliittisena liikkeenä, joka pyrki rajaamaan juutalaisten oikeuksia. Toisaalta vaikka vihanpidosta sanouduttiin selkeästi irti, ei kukaan keskeinen kirkollinen vaikuttaja kyseenalaistanut julkisesti vallitsevaa käsitystä juutalaisten kielteisistä piirteistä ja toimintatavoista. Tämä tutkimus osoittaa, miten joustavasti oikeassa ilmapiirissä modernin antisemitismin keskeiset ajatukset liittyivät kristilliseen historiakäsitykseen ja kuvaan juutalaisista. Se myös osoittaa, että antisemitismi oli Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa huomattavasti yleisempi ja laajemmin hyväksytty ilmiö, kun aiemmin on tiedetty, ja se ulottui aina kirkon korkeimpaan johtoon saakka.

AB - Tässä tutkimuksessa on käsitelty Suomen evankelis-luterilaisen kirkon keskeisten toimijoiden näkemyksiä juutalaisista, erityisesti juutalaisvastaisia ajatuksia. Tutkimus kuuluu yleisen kirkkohistorian alaan ja se on tehty aatehistorian näkökulmasta. Tutkimuksen lähteitä ovat kirkolliset lehdet, teologinen ja uskonnollinen kirjallisuus ja pienpainatteet, kirkolliset pöytäkirjat sekä piispojen ja keskeisten kirkollisten järjestöjen arkistot. Niiden avulla se osoittaa, että kirkon piirissä esitettiin jyrkkiäkin juutalaisvastaisia näkemyksiä, ja että lähes kaikki keskeiset kirkonmiehet hyväksyivät aikakauden maltilliseen antisemitismiin sisältyvät käsitykset juutalaisten kasvavasta vaikutusvallasta. Aiheeseen on aiemmin viitattu lähinnä osana muuta historiantutkimusta ja erityisesti 1920-luvun taitteen juutalaisvastainen ilmapiiri kirkossa on ollut tähän saakka täysin kartoittamatta. Antisemitismiä esiintyi kaikissa kirkon keskeisissä viiteryhmissä, ja tämän tutkimuksen piiriin kuuluneista kuudesta suomenkielisestä piispasta viisi, eli Gustaf Johansson, O. I. Colliander, J. R. Koskimies, Erkki Kaila ja Lauri Ingman esittivät juutalaisvastaisia ajatuksia, tosin Ingman ennen siirtymistään arkkipiispaksi. Jaakko Gummerus oli poikkeus, vaikka hänkään ei asettunut selkeästi puolustamaan juutalaisia, kun hänen hiippakunnassaan 1930-luvun taitteessa käynnistyi voimakas antisemiittinen kampanja, vaan käsitteli asiaa kommunismin vastaisen toiminnan lieveilmiönä. Suomen kirkossa esiintynyt antisemitismi oli taustaltaan uskonnollista ja sitä perusteltiin osana kristillistä historiantulkintaa, jossa juutalaiset olivat kirouksen alainen kansa. Juutalaisvastaisuus oli siis osa kokonaisnäkemystä, uskonnollista maailmantulkintaa. Vain muutamissa tapauksissa kyse oli puhtaasti poliittiseen tai kansalliseen ajatteluun liittyvästä antisemitismistä. Suomesta puuttui ilmiön kaksi kansainvälisesti merkittävää piirrettä: vaikka juutalaisia pidettiin rotuna, ei rotu ollut käsitteenä kovinkaan selkeä, eikä kirkon piirissä esitetty rotujen välistä hierarkiaa, jossa juutalaiset olisivat olleet alempi rotu. Toiseksi, juutalaisvastaisia toimia ei Suomen kirkon piirissä suunniteltu, niihin ei yllytetty, eikä niitä hyväksytty. Vaikka monet kirkolliset toimijat halusivat rajata juutalaisille myönnettäviä uusia oikeuksia jo käsittelyvaiheessa, ja vaikka monet pitivät tehtyjä päätöksiä virheinä, ei yksikään keskeinen kirkollinen vaikuttaja ehdottanut uusien oikeuksien perumista tai muita konkreettisesti juutalaisten elämään vaikuttavia rajoituksia. Kirkossa ilmennyt antisemitismi ei ollut muusta kirkollisesta, poliittisesta tai kansainvälisestä elämästä irrallinen ilmiö. Se oli sidoksissa maailman tapahtumiin, juutalaisvastaisen aatteen liikkeisiin sekä kirkon sisäiseen keskusteluun ja dynamiikkaan. Uusia keskustelun avauksia tietysti esiintyi, mutta yksikään antisemiittinen purkaus ei ollut huolellisesti tarkasteltuna irrallinen kirkollisesta keskustelusta tai ilmiön muusta kehityksestä. Toisaalta yksikään kirkon keskeisistä toimijoista ei pitänyt itseään antisemiittinä, sillä antisemitismi käsitteenä ymmärrettiin nykyistä rajatummin juutalaisvihana ja poliittisena liikkeenä, joka pyrki rajaamaan juutalaisten oikeuksia. Toisaalta vaikka vihanpidosta sanouduttiin selkeästi irti, ei kukaan keskeinen kirkollinen vaikuttaja kyseenalaistanut julkisesti vallitsevaa käsitystä juutalaisten kielteisistä piirteistä ja toimintatavoista. Tämä tutkimus osoittaa, miten joustavasti oikeassa ilmapiirissä modernin antisemitismin keskeiset ajatukset liittyivät kristilliseen historiakäsitykseen ja kuvaan juutalaisista. Se myös osoittaa, että antisemitismi oli Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa huomattavasti yleisempi ja laajemmin hyväksytty ilmiö, kun aiemmin on tiedetty, ja se ulottui aina kirkon korkeimpaan johtoon saakka.

KW - 614 Teologia

KW - Antisemitismi

KW - Kirkkohistoria

KW - Juutalaiset

KW - Juutalaisuus

KW - Kirkko

KW - kristinusko

KW - Suomi

M3 - Väitöskirja

SN - 978-952-5031-86-7

T3 - Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia

PB - Suomen Kirkkohistoriallinen Seura (Finnish Society for Church History)

CY - Helsinki

ER -

Ahonen PJ. Antisemitismi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1917-1933. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura (Finnish Society for Church History), 2017. 393 s. (Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia; 233).