Fictionalising Trauma: The Aesthetics of Marguerite Duras's India Cycle

Marguerite Duras (1914−1996) on sodanjälkeisen Ranskan omintakeisimpia kirjailijoita ja elokuvaohjaajia. Hänen elämänsä Ranskan kolonisoimassa Indokiinassa synnytti useita teossarjoja, jotka käsittelevät modernin ihmisen tragediaa. Duras omistautui 1960–70 luvuilla kolonialismin kuvaamiseen, mutta koska hänet esiteltiin yleisölle naisen seksuaalisuuden puolestapuhujana, hänen tyylinsä rasismia purkavat piirteet ovat jääneet vuosikymmeniksi vaille tulkintaa. Durasin Intia-syklin teoksiin kuuluvat romaanit Le ravissement de Lol V. Stein (Lol V. Steinin elämä 1964/1986), Le Vice-consul (Varakonsuli 1966/1988) ja L’amour (”Rakkaus” 1971), näytelmä India Song (”Intian laulu” 1973) sekä elokuvat La Femme du Gange (”Gangesin nainen” 1973), India Song (1974) ja Son nom de Venise dans Calcutta desért (”Hänen venetsialainen nimensä autiossa Kalkutassa” 1976).

Knuuttilan mukaan psyykkinen trauma ymmärretään ylivoimaiseksi kokemukseksi, jota ei koskaan voi riittävästi kielentää, vaikka se ahdistaa kokijaansa aavemaisena muistikuvana yhä uudelleen. Uusimman neurotieteen mukaan trauma irrottaa kielellisen muistin aistimuistista. Se voidaan kuitenkin eheyttää kertomukseksi mielikuvituksen avulla, kun tunteet eletään ruumiillisesti läpi. Knuuttila analysoi tutkimuksessaan, millä tavoin Duras muuntaa kriittisellä traumatyöllään kauhun jähmettämiä avainkuvia ja ottaa metatekniikoillaan kerrontaansa etäisyyttä. Näin lukija-katsoja voi eläytyä tekstiin, mutta jää takertumatta traumaattiseen ahdistukseen tai masennukseen.

Fictionalising Trauma tarkastelee kolmea keskeistä teemaa Intia-syklissä. Kun Duras ensin siirtää vastuun alkuperäiskansan trauman todistajuudesta kuvitelluille valkoisille miehille, hän pääsee tarkastelemaan länsimaisten kirjallisten tyylien urautumia ja arvoja. Toiseksi kirjailija murtaa etnisiä raja-aitojamme kumouksellista ’hulluutta’ ilmentävillä naishahmoillaan Lol V. Steinilla ja kambodzhalaisella kerjäläisellä, jotka eri tavoin työstävät hylkäyksen traumaa. Kolmanneksi Duras kuvaa, miten eroottinen intohimo on valjastettu peittämään depressiivistä lamaannusta, jolla kolonialistit Anne-Marie Stretter ja Lahoren varakonsuli yrittävät hallita itsetuhoisuuttaan Ranskan siirtomaavallan huipulla brittiläisessä Intiassa.

Intia-syklin estetiikka perustuu muuntelevaan toistoon, jossa muistijäljet imevät itseensä uusia tunnelatauksia siirtyessään tekstistä toiseen. Durasin sanaton kieli − liike, asennot, katse, hiljaisuus ja ääni − luo rationaaliseen ihmiskäsitykseemme sisäisen tietämisen empaattisen ulottuvuuden, joka horjuttaa valistuksen yksiulotteisen ihmiskuvan varaan rakennettuja etnisiä, seksuaalisia ja sosiaalisia hierarkioita. Uhrien, pahantekijöiden ja kertojien suhteet osoittavat, miten vastavuoroinen emotionaalinen lukutaito voi vähentää toisen osapuolen demonisointia. Tyylikeinoillaan Duras vastustaa depressiota ainoana reaktiona traumaattiseen aikaamme ja polemisoi aktiivisen mutta kriittisen traumakerronan puolesta.