Yhteiskunnan, kansakunnan ja kansan asialla: Järjestöt, yhteiskuntapolitiikka ja asiantuntijuus Suomessa 1930–60-luvuilla

Tarkastelen väitöskirjassani sosiaali- ja terveysalan järjestöjen roolia yhteiskuntapoliittisina asiantuntijoina Suomen hyvinvointivaltio- ja kansallisvaltiokehityksessä 1930–60-luvuilla. Tutkittavat järjestöt ovat Folkhälsan, Sosiaalihuollon Keskusliitto (nyk. SOSTE ry), Sosiaalipoliittinen yhdistys ja Väestöliitto. Tutkimuksen empiirinen osuus jakautuu kolmeen osaan, joiden teemat ovat biopolitiikka eli väestötason lääketieteellis-poliittinen hallinta, yhteiskuntapoliittinen suunnittelu sekä järjestöjen vuorovaikutus muiden toimijoiden ja erilaisten toimintaympäristöjen kanssa. Tutkimusluvut käsittelevät aiheita kuten kansanterveys ja rotuhygienia, mentaalihygienia (lastenpsykiatria ja -kasvatus), asuntopolitiikka sekä sosiaalihuolto ja -työ.

Järjestöjen omaksuma ja kehittämä yhteiskunnallinen rooli kietoi asiantuntijuuden ja poliittisen toimijuuden yhteen, minkä lisäksi se hämärsi valtion ja yhteiskunnan välistä rajaa. Ratkaistakseen modernisaation mukanaan tuomia sosiaalisia ongelmia ja toisaalta hyödyntääkseen sen tarjoamia mahdollisuuksia järjestöt pyrkivät edistämään yhteiskunnan ”tieteistämistä” ja rationalisointia. Ei-valtiollisten toimijoiden joustava rooli myös heijasteli ja vahvisti pohjoismaista korporatistista perinnettä, jossa valtio ja kansalaisyhteiskunta miellettiin toisiaan täydentäviksi (vaikkakaan ei täysin kitkattomiksi) ulottuvuuksiksi. Etenkin sosiaaliministeriöllä oli läheiset suhteet järjestöihin, joiden asemaa voisikin luonnehtia jopa puolivaltiolliseksi.

Tutkittavat organisaatiot esittivät usein käsityksensä ongelmista, ratkaisuista ja tavoitteista järkevinä ja pragmaattisina ja näin ollen epäideologisina. Tämä ilmensi järjestöjen niin kutsuttua sosiaalista insinööritaitoa, minkä määrittelen teknokraattiseksi ja näennäisen epäpoliittiseksi ideologiaksi: käsitykseksi, jonka mukaan yhteiskuntaa ja jopa ihmiskuntaa itseään voisi ja pitäisi parantaa tietopohjaisella hallinnalla. Kaikki politiikka on siis ideologista, riippumatta siitä miten kovaäänisesti siitä irtisanoutuu. Järjestöjen henkilötoimijat edustivat pitkälti ylempää keskiluokkaa ja poliittista keskustaoikeistoa, mikä näkyi järjestöjen ajamassa porvarillisessa sosiaalireformismissakin: sillä pyrittiin normaalistamaan porvarillisia arvoja ja malleja, kuten ydinperhettä ja talonpoikaisihanteeseen nojaavaa maalaiselämää.

On tärkeää kiinnittää huomiota myös historiallisten ilmiöiden ”epämääräisiin” sävyihin ja vastakkaisilta vaikuttaviin käsityksiin ja tavoitteisiin. Porvarillista sosiaalireformismia ei pidä käsittää vain sukupuolittuneena luokkakontrollina, sillä siinä oli kyse myös pyrkimyksestä auttaa sosioekonomisesti ja kulttuurisesti haavoittuvassa asemassa olevia yksilöitä ja ihmisryhmiä – molemmat ulottuvuudet lähtivät perusoletuksesta, joka samasti hyvän elämänlaadun ja porvarillisen elämäntavan.

Tutkimuksessa nousee lisäksi esille siirtymä yhteisön etua korostavasta kollektivistisesta ajattelutavasta yksilön oikeuksia korostavaan individualismiin 1930–60-lukujen aikana. Muutos tavassa käsittää sosiaalista todellisuutta ei toisin sanoen tapahtunut yhtäkkisesti, vaan samaan aikaan vallitsi täysin vastakkaisia käsityksiä yksilön ja yhteisön (esim. valtion) oikeuksista ja velvollisuuksista suhteessa toisiinsa. Politiikkaa oikeutettiinkin sekä kollektivismilla että individualismilla, mikä näkyi esimerkiksi siinä, että toisen maailmansodan jälkeen ajettiin ja toteutettiin rinnakkain niin rotuhygieenisiä toimenpiteitä kuin sosiaali- ja terveysturvan merkittävää laajentamista.