Inkluusio ei toteudu vastakkainasettelussa

Julkisessa keskustelussa inkluusion käsittely vaikuttaa keskittyvän paikan ja resurssien teemoihin. Taloudellinen ja toisaalta myös kompetenssiin liittyvä resurssipula hallitsevat argumentointia erityisesti uutismediassa itse inkluusion määrittelyn jäädessä taka-alalle. Puheavaruutta ovat vallanneet erilaiset suppeat ja vääristyneetkin käsitykset ilmiön luonteesta. Medikalisaatio eli lääketieteellistyminen hallitsee käytettyjä diskursseja ja ohjaa ajatteluamme ”erityisyydestä”, mistä diagnoosikeskeisyys on ajallemme tyypillinen esimerkki. Oppilaat, joilla on erityisiksi nimettyjä tarpeita, nähdään ensisijaisesti heille annettujen diagnoosien ja puutteiden kautta. Diagnoosilla pyritään takaamaan oppilaalle hänen tarvitsemansa tuki ja palvelut – pääsy erilaisten instituutioiden asiakkaaksi ja toimenpiteiden kohteeksi. Diagnoosikeskeisyys kuitenkin yksipuolistaa tapoja, joilla oppilas nähdään ja kuinka häntä kohdellaan. Tämän seurauksena mitä todennäköisimmin ohitetaan järjestelyiden, strategioiden ja reformien melskeessä ne, joita päätökset niin käytännön kuin politiikankin tasoilla todellisuudessa koskevat. Integraatio- ja inkluusioajattelun välinen raja tuntuu hämärtyvän ja keskustelu kiertävän kehää, jossa erityisluokkien olemassaolon puolustajat ja vastustajat argumentoivat ehdottomina osallistuessaan julkiseen keskusteluun. Kolmiportaisen tuen mallista puhutaan kyllä, mutta varsinaiset tarpeet kuitataan diagnoosein tai resurssisyöppöinä niitä sen kummemmin avaamatta tai niiden äärelle pysähtymättä.