Postposed demonstratives in Finnic and North Russian dialects

Tämä tutkimus käsittelee käyttökontekstin ja kehityksen näkökulmasta pääsanan jälkiasemassa käytettäviä demonstratiiveja, ts. pääsanan jälkeisiä demonstratiiveja, jotka ovat itäisten itämerensuomalaisten ja pohjoisvenäjän murteiden tunnusomainen piirre. Osa aiemmista tutkimuksista pitää pääsanan jälkeisiä demonstratiiveja määräisinä artikkeleina, kun taas toiset tuoreemmat tutkimukset tuovat esiin myös muita funktioita, jotka liittyvät informaatiorakenteeseen ja diskurssiin. Sen perusteella, että tämä piirre ei ole yhteinen kaikille itäslaavilaisille kielille, muutamat tutkimukset esittävät selityksen, jonka mukaan tämä pohjoisvenäjän ominaispiirre juontuisi kielikontakteista uralilaisen, erityisesti itämeren-suomalaisen väestön kanssa, joka on omaksunut venäjän toisena kielenä.

Tutkimuksen tavoite on vastata seuraaviin kolmeen tutkimuskysymykseen:
1) Miten pääsanan jälkeiset demonstratiivit toimivat kieliopillisena merkitsijänä?
2) Mitä demonstratiivien kehitys kertoo itämerensuomalaisten ja slaavilaisten kielten historiasta?
3) Ovatko pääsanan jälkeiset demonstratiivit pohjoisvenäjässä syntyneet itämeren-suomalaisesta substraattista?

Tavoitteen saavuttamiseen tämä tutkimus tarkastelee puhekielen aineistoa, joka koostuu kolmestatoista itämerensuomalaisesta ja kahdesta pohjoisvenäjän varieteetista, jotka ovat olleet kontaktissa keskenään viimeisen vuosituhannen aikana, samoin Novgorodin tuohiasiakirjoja 1000–1400-luvuilta. Typologinen analyysi määrittelee pääsanan jälkeisten demonstratiivien ominaisuuksia ja funktioita sanajärjestyksen, pääsanaan liittämisen sekä syntaktisten ja pragmaattisten funktioiden näkökulmista. Analyysi yhdistää tulokset myös maantieteelliseen tietoon, joka osoittaa puhuma-alueiden ja kielellisen samankaltaisuuden vastaavuussuhteen.

Tutkimustulokset johtavat seuraaviin johtopäätöksiin. Ensiksi pääsanan jälkeiset demonstratiivit toimivat kieliopillisena merkitsijänä, jonka peruskäyttö liittyy informaatio-rakenteen jäsentämiseen. Samalla informaatiorakenteen käyttö topiikki- ja fokusmerkitsijänä on toissijaisesti laajentunut käyttökonteksteihin, joissa pääsanan jälkeiset demonstratiivit esiintyvät määräisten tarkoitteiden kanssa ja niitä käytetään merkitsemään puhujan arvioinnin. Kyseinen laajennus on havaittavissa erityisesti pohjoisvenäjän murteissa ja vierekkäisissä itämerensuomalaisissa kielissä idässä. Toiseksi demonstratiivijärjestelmän kehitykseen kantasuomesta nykykieliin ovat vaikuttaneet myöhäisemmät kontaktit niissä kielihaaroissa, joissa esiintyy yhteisiä areaalipiirteitä. Näiden isoglossien perusteella itämerensuomalainen demonstratiivijärjestelmä voidaan luokitella neljään ryhmään: 1) läntisiin (liivi, eteläviro ja pohjoisviro), 2) keskisiin (vatja ja inkeri), 3) karjalaisiin (aunuksenkarjala ja pohjoislyydi), ja 4) itäisiin (etelälyydi ja vepsä). Kolmanneksi pohjoisvenäjän pääsanan jälkeinen demonstratiivi ”-to” variantteineen ei ole syntynyt itämerensuomalaisesta substraatista vaan adstraatista. Keskinäisenä vahvistuksena vepsän demonstratiivin ”se” kanssa keskivenäjän keskisestä murteesta periytynyt taipumaton pääsanan jälkeinen demonstratiivi ”-to” on alkanut taipumaan sekä esiintymään useammin määräisten tarkoitteiden jäljessä. Sellainen kehittynyt pragmaattinen käyttö myöhemmin levisi myös lyydiin ja aunuksenkarjalaan.