Sosiaalinen integraatio opetusryhmässä

Sosiaalisen integraation käsite ilmestyi ensimmäisen kerran sosiologian tutkimuskentälle sosiologi Emile Durkheimin kautta 1800-luvun lopussa. Hänen merkityksellisimpiin tutkimuksiinsa kuuluu sosiaalisen integraation ja ihmisen yhteenkuuluvuuden merkitys kuolleisuuteen. (Berkman, Glass, Brissette & Seeman 2000, 844.) Itse sosiaalisen integraation käsitteen täsmällinen määrittely on kuitenkin ollut haastavaa.
Suomalaisessa tutkimuskentässä käsite tulee esiin Moberg ja Savolaisen (2015) inkluusion tarkastelussa. Kirjoittajat tarkastelevat inkluusion ja integraation suhdetta koulutuksen näkökulmasta. He puhuvat koulutuksellisesta integraatiosta, jonka yksi taso sosiaalinen integraatio on. Heidän mukaansa onnistunut sosiaalinen integraatio edellyttää osallistujan kehittymistä, hyväksymistä, myönteisten sosiaalisten suhteiden, osallistumisen ja yhteisöllisyyden syntymistä. (Moberg & Savolainen 2015, Integraatiosta inkluusioon.) Koulukontekstissa sosiaalinen integraatio määrittyy neljän keskeisen teeman avulla: oppilaiden väliset kontaktit/vuorovaikutus, hyväksyntä, ihmissuhteet/ystävyyssuhteet ja oppilaan oma kokemus hyväksytyksi tulemisesta (Koster, Nakken, Pijl & van Houten 2009, 135). Kyseinen määritelmä kumpuaa Koster ym. (2009) meta-analyysistä, jonka tavoitteena oli määritellä inkluusion sosiaalista ulottuvuutta kasvatustieteellisessä kontekstissa. He täsmentävät, että sosiaalinen integraatio toteutuu silloin, kun ryhmän jäsenet ovat aktiivisia ryhmän toiminnassa, omaavat positiivisia vertaissuhteita, ovat hyväksyttyjä ja kunnioitettuja ryhmän jäseniä sekä kokevat olevansa hyväksyttyjä. (Koster ym. 2009, 135.) Sosiaalista integraatiota käsittelevässä kirjallisuudessa käsite esiintyy monella eri nimikkeellä, kuten esimerkiksi sosiaalinen inkluusio ja sosiaalinen osallistuminen. Kaikki kolme käsitettä käytetään usein kuvaamaan kuitenkin samaa ilmiötä. (Koster ym. 2009, 133.)