Kansan eheyttäminen: Käsitteen merkityskerrostumat ja käytön historia

Kansan eheytyminen on Suomessa tunnettu ja paljon tutkittu aihe. Sanaparilla viitataan useimmiten kehitykseen tai prosessiin, jossa vuoden 1918 sisällissodassa kahtiajakautunut kansa muuttui eheäksi kokonaisuudeksi viimeistään talvisotaan mennessä. Artikkelissa haastan ja monipuolistan vallitsevaa tulkintaa keskittymällä siihen, mitä poliittiset toimijat aikanaan tarkoittivat, kun he puhuivat ja kirjoittivat eheästä kansasta ja kansan eheyttämisestä. Käsitehistoriallisesta näkökulmasta tarkasteltuna kansan eheyttä ja eheyttämistä käytettiin 1860-luvulta lähtien käsitteinä, joilla jäsennettiin maan sisäisiä ristiriitoja ja sitä kenellä on oikeus puhua Suomen kansan nimissä. Digitoituihin lehtiaineistoihin ja eduskunnan pöytäkirjoihin perustuen esitän, että eheä-kantaisen käsitteistön käyttötapoihin kerrostui selvästi toisistaan eroavia merkityksiä. Jäsennän pitkän linjan merkityskerrostumia jaottelulla, jonka mukaan käsite reilun sadan vuoden aikana politisoitui, ajallistui, demokratisoitui ja historiallistui. Käsitehistoriallisesta näkökulmasta tarkasteltuna sisällis- ja talvisota eivät näyttäydy eheyttämispuheen alkuna ja päätöksenä, kuten aiemmissa tutkimuksissa on oletettu, vaan pikemminkin murroskohtina, jolloin käsitteen käytön edellytykset muuttuivat merkittävästi. Vaikka artikkelini keskittyy Suomeen, käsittelen erityisesti 1930-luvun osalta myös sitä, minkälaisina stimulantteina ulkomaiset rinnakkaiskäsitteet – ruotsin folkhem ja saksan Volksgemeinschaft – toimivat suomalaisessa eheyttämiskeskustelussa.