Ulossulkevat rajat: sosiaalityö ja pakolaistaustaiset queer-ihmiset Suomessa

Väitöskirjatutkimus tarkastelee sitä, millaisena sosiaalityö näyttäytyy Suomeen muuttaneelle, ei-normatiivisen seksuaalisuuden tai sukupuolen vuoksi turvapaikkaa hakeneelle ihmiselle sekä miten sosiaalityön saavutettavuutta ja yhdenvertaisuutta voisi parantaa. Kiinnostuksen kohteena ovat myös turvapaikkajärjestelmän saavutettavuus ja sosiaalityön suhde siihen. Tutkimus lähestyy saavutettavuuden kysymyksiä rajan käsitteen kautta. Rajoilla tarkoitetaan sekä konkreettisia palvelun saamisen esteitä että normeihin
perustuvia ja ulossulkevia rakenteita. Tutkimuksen katse ammatilliseen sosiaalityöhön on itsereflektiivinen. Se tarkastelee länsimaisen sosiaalityön 1900-luvun historian valossa sitä, millainen käsitys normaaliudesta luo tänä päivänä rajoja sosiaalityön sisälle. Väitöskirjatutkimuksen teoreettinen ja metodologinen lähestymistapa mukailevat kriittisen tutkimuksen, queer-tutkimuksen, dekolonisoivan tutkimuksen ja sorronvastaisen sosiaali-
työn traditioita.

Väitöskirjatutkimuksen aineisto koostuu temaattisista haastatteluista pakolaistaustaisten queer-ihmisten ja sosiaalityöntekijöiden kanssa, muistiinpanoista Maahanmuuttoviraston turvapaikkapäätöksistä sekä tutkijan omista autoetnografisista muistiinpanoista. Pakolaistaustaisten osallistujien haastattelut on suoritettu kahden eri Etelä-Suomessa vertaistukea tarjoavan yhdistyksen kautta, ja kaikki osallistujat ovat haastattelujen aikana
joko olleet turvapaikkaprosessissa tai saaneet hiljattain oleskeluluvan. Haastatelluilla sosiaalityöntekijöillä on kokemusta työskentelystä joko vastaanottokeskuksessa tai kunnallisissa maahanmuuttajapalveluissa Etelä-Suomessa. Analyysi on toteutettu temaattisen analyysin keinoin ATLAS.ti-ohjelmaa hyödyntäen. Tutkimuspäiväkirjan muistiinpanojen analyysissä on käytetty autoetnografiaa.

Tutkimushaastattelujen analyysiin perustuen voidaan todeta, että vastaanottokeskusten ja maahanmuuttajapalveluiden sosiaalityötä muovaavat valkonormatiivisuutta korostava uusliberaali hallintatapa sekä heteronormatiivisuus. Ne molemmat kasvattavat etäisyyttä sosiaalityöntekijän ja palvelunkäyttäjän välille, heikentävät turvallisuuden tunnetta ja vaikeuttavat tarvittavan tuen ja avun saamista. Sosiaalityön uusliberaali valkonormatiivisuus
ja heteronormatiivisuus yhdessä sysäävät pakolaistaustaisten queer-ihmisten palvelutarpeita sosiaalityön marginaaliin. Ne synnyttävät turvattomuutta ja vähemmistöstressiä, mutta yhteyttä lisäävällä, sensitiivisellä, traumainformoidulla ja syrjintä- ja rasismitietoisella työotteella voidaan rakentaa siltoja rajojen yli.

Ei-normatiiviseen seksuaalisuuteen perustuvissa turvapaikkaprosesseissa Maahanmuuttoviraston uskottavuusarvioinnin kohteena ovat hakijoiden kuvaileman seksuaalisuuden olemus, heidän elämäntyylinsä sekä heidän kerrontansa muoto. Kaikkien osatekijöiden arviointiin vaikuttavat länsimaalaisen valkonormatiivisuuden ja homonormatiivisuuden synnyttämät rajat. Turvapaikanhakijoiden on helpompi tulla uskotuksi ja saada turvapaikka, mikäli he onnistuvat kertomaan omasta seksuaalisuudestaan, ihmissuhteistaan ja
elämäntavastaan länsimaissa vakiintuneella normatiivisella tavalla. Sosiaalityön rooliksi jää toimia turvapaikkajärjestelmän rajamailla, ei sitä suoraan tukien mutta ei suoraan vastustaenkaan. Sosiaalityöntekijä saattaa toimia rajoja vahvistavalla tavalla, siltoja rajojen yli rakentavalla tavalla tai rajoja purkavalla ja ihmisten liikkuvuutta tukevalla tavalla.

Tutkijan autoetnografinen analyysi väitöskirjan tutkimusprosessista vahvistaa muiden empiiristen lukujen johtopäätöksiä siitä, että suomalaisessa sosiaalityössä vaikuttavat rajat, jotka asettavat keskiöön cis-heteroseksuaalisuuden ja sysäävät queeriyttä marginaaliin. Nämä sosiaalityön pehmeät seinät aiheuttavat sekä sateenkaarevissa sosiaalityön asiakkaissa että ammattilaisissa vähemmistöstressiä ja kuulumattomuuden tunnetta. Sosiaalityössä vaikuttavat rajat ovat usein näkymättömiä ja tiedostamattomia, ja niitä ylläpidetään ystävällisyydellä. Siksi niiden purkaminen ja saavutettavuuden sekä yhdenvertaisuuden vahvistaminen vaativat tietoista työtä sosiaalityön ammattilaisten, työyhteisöjen, koulutuksen ja tutkimuksen tahoilta. Tätä työtä voi kutsua sosiaalityön dekolonisoimiseksi ja queeriyttämiseksi.