Dialektisen kuvan teoria: Theodor W. Adornon ja Walter Benjaminin filosofinen ohjelma

Tutkielma selvittää kahden niin sanottuun Frankfurtin koulukuntaan kuuluneen tai liitetyn Theodor W. Adornon ja Walter Benjaminin vuosina 1928–1940 käydyn kirjeenvaihdon aikana laaditun dialektisen kuvan ja dialektisen kuvan teorian sisällön ja merkityksen. Teoria rinnastetaan kirjeenvaihdon osapuolien yhteiseen filosofiseen ohjelmaan, joka sai alkunsa 1920-luvun loppupuoliskolla. Teorian soveltaminen on kytketty Benjaminin 1930-luvulla kirjoitettuihin esseisiin. Teoriassa voidaan havaita tänä aikana kolme toisistaan erottuvaa vaihetta, jotka muodostavat myös tutkielman käsittelykappaleiden jakoperusteen. Vaiheet erottuvat toisistaan marxilaisen teorian soveltamistavoiltaan.

Dialektisen kuvan teoriasta ei ole vakiintunutta käsitystä aihetta käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa. Tässä tutkielmassa teoriaa lähestytään historiaerityisenä esitystapana, jonka tarkoitusperiä tulkitaan uudelleen erityisesti teorian ilmeisten marxilaisorientoituneiden vivahteiden kautta. Tutkimusotteessa korostuu eräänlainen hermeneuttinen lähiluku. Dialektisen kuvan teoriaa soveltavat esseet luetaan ja eritellään uudelleeneläytyen näitä välittävän tutkimuskirjallisuuden kautta ja tehdään nämä myös lukijalle ymmärrettäväksi aatehistoriaan liitetyn kontekstualisoinnin keinoin.

Dialektisen kuvan teoria oli visuaaliseksi mentaaliselle tasolle tuleva, osiensa kautta kokonaisena ilmestyvä tai oivallusta kohtaajassaan tavoitteleva historian kirjallinen esitystapa. Teoria kehittyi Benjaminin historianfilosofisiksi miellettävien teoretisointien ja näistä kimmokkeenomaisesti Adornon ajattelun kautta, yhdessä ja kumpikin tahoillaan valmistellen. Muodostunut tekstuaalisesti välittynyt kuva pyrki osoittamaan dialektisen prosessin ja tämän sisällön osatekijät. Kuvan sisältö tai kuvan osien oli tarkoitus kumoutua ja ylittää itsensä eli ratkaista tutkittavan ilmiön ristiriidat tai ainakin toimia sykäyksenä ristiriitojen ratkaisemiseen yhteiskunnassa. Tutkielmassa tarkastellaan niin teorian luojien kuin tätä selvittäneiden tulkintoja, sillä alkuperäislähteet eivät muodosta teoriasta yksiselitteistä käsitystä. Tutkielma tekee alusta alkaen selväksi, että teoriaan viitataan Adornon ja Benjaminin toimesta selvästi olemassa olevana ja artikuloituneena kokonaisuutena, eikä itse teorian olemassaoloa ole syytä kyseenalaistaa, vaikka näinkin on joskus tehty. Dialektisen kuvan teorian monisyisyys ja tähän liitetyt lukuisat tulkinnalliset haasteet eivät saisi toimia teorian ymmärtämisen esteenä. Lähdeaineisto tukee tutkielmassa esitetyn näkemyksen mukaisesti teorian olemassaoloa.

Keskeisinä alkuperäislähteinä toimivat säilynyt kirjeenvaihto, Benjaminin 1930-luvulla kirjoittamat esseet ja Arcaden-elämäntyö — tuhat sivuisena postuumisti julkaistu, eräänlainen aakkostettu muistiinpanokokoelma Passagen-Werk. Osa Arcadenin muistiinpanoista on voitu ajoittaa suhteellisen tarkasti ja kirjeenvaihdon ohella tutkielma esittelee ja uudelleen tulkitsee kronologisesti teorian kehittymistä. Kehityksen teoreettista taustaa on tarvittaessa avattu siihen liittyvällä tutkimuskirjallisuudella, joka käsittelee esimerkiksi marxilaista ideologiateoriaa, dialektiikkaa ja psykoanalyysiä. Teemat kytkeytyvät olennaisesti dialektisen kuvan teoriaan. Tulkinnassa apuvälineenä käytetty tutkimuskirjallisuus on laaja- ja monialaista, sillä teoriaa on käsitelty monipuolisesti ihmistieteiden parissa. Yleisesti ottaen tutkimuskirjallisuus painottuu hieman Adornon Benjaminiin kohdistamaan kritiikkiin, sillä kritiikin sisältö tekee itse teoriasta ymmärrettävämmän.

Tutkielma päätyy lopputulokseen, jossa dialektisen kuvan teoriaa luonnehditaan ideologiakriittiseksi historian esitystavan muodoksi. Sellainen olisi todennäköisesti ollut myös Benjaminin valmistelema Arcaden Projekt. György Lukácsilla oli merkittävä rooli molempien ajattelun kehityksessä ja itse dialektisen kuvan teorian muodostumisessa. 1930-luvun loppupään esseet antavat myös käsityksen dialektisen kuvan teorian sisäisestä ristiriitaisuudesta. Benjaminin myöhemmät muotoilut osoittavat teorian sisältäneen myös eräänlaisen nostalgisen pohjavireen, joka ajoi Benjaminia muotoilemaan jossakin määrin toisistaan eriäviä versiointeja. Dialektisesta kuvasta tuli hetkeksi jotain proustilaisittain kokonaisvaltaista ja kehollista. Viimeiset muotoilut ovat samanaikaisesti sekä osin yhteneviä ensimmäisten muotoilujen kanssa ja toisaalta sisältävät samat teoreettiset umpikujat vieläkin korostuneemmin.