Nurmikasvien vernalisaatio

Nurmikasvit luokitellaan noin 785 kasvisukuun ja 10 000 lajiin. Nurmikasvit ovat sopeutuneet erilaisiin kasvuoloihin, ne ovat joko yksi- tai monivuotisia ja eroavat rakenteeltaan ja kasvutavaltaan toisistaan suuresti. Vuonna 2007 Suomessa nurmia viljeltiin 653800 hehtaarilla, pääosin säilörehuksi ja lisäksi kuivaheinäksi, tuorerehuksi ja laidunkäyttöön. Viljellyin nurmikasvi on Suomessa timotei (Phleum pratense L.) erityisesti sen talvenkestävyyden ansiosta. Muita yleisesti viljeltyjä nurmilajeja ovat nurminata (Festuca pratensis Huds.) ja puna-apila (Trifolium pratense L.).
Nurmikasvien kehitysvaiheet jaetaan viiteen osaan: itäminen, vegetatiivinen kasvu, elongoituminen, generatiivinen kasvu sekä siementen kehittyminen ja kypsyminen. Apikaalimeristeemillä eli verson kärkikasvupisteellä on suuri merkitys nurmikasvien kehityksessä. Kasvupisteestä saavat alkunsa uudet lehdet, sivuversot ja kukinnot. Verson kasvupiste määrittää sen koko kasvu- ja kehitysrytmin. Ympäristöstä tulevat signaalit otetaan kuitenkin vastaan lehdillä.
Tärkeimpiä ympäristöstä tulevia signaaleja, jotka vaikuttavat nurmikasvien kukintaan ovat valojakso ja vernalisaatio. Vernalisaatiolla tarkoitetaan kylmäkäsittelyä, joka indusoi tai ainakin edistää kukkimista. Vernalisaatio kiihdyttää kukkimisen alkamista edistämällä kärkikasvupisteen siirtymistä vegetatiivisesta vaiheesta generatiiviseen vaiheeseen. Nurmet voidaan luokitella niiden vernalisaatiovaatimuksen mukaan kahteen ryhmään: kaksoisinduktion (vernalisaatio ja pitkä päivä) vaativiin sekä pitkän päivän kasveihin.
Monilta tärkeiltä ravintokasveilta, kuten vehnältä ja riisiltä, sekä nurmikasveilta, pääasiassa, raiheinältä, on löydetty erilaisia geneettisiä säätelyreittejä, jotka liittyvät kukkimisen säätelyyn joko estämisen tai edistämisen kautta. Eri kasvilajien säätelyverkostot vaikuttavat olevan melko samankaltaisia, yksittäiset geenit voivat kuitenkin erota lajien välillä.