Rikosprosessin portinvartijat: lähisuhdeväkivallan rikosluonteen rajanveto poliisin puuttumisen näkökulmasta

Monica Fagerlund

Forskningsoutput: AvhandlingDoktorsavhandlingSamling av artiklar

Sammanfattning

Suhtautuminen väkivaltaan läheisissä ihmissuhteissa on muuttunut Suomessa viimeisten vuosikymmenten aikana huomattavasti. Muutokset kertovat kontrollijärjestelmän kiristymisestä ja väkivallan vähittäisestä siirtymisestä kodin yksityisyyden piiristä laajasti tunnustetuksi ongelmaksi, johon myös viranomaisten on puututtava. Tiukentuneen kontrollin toteutumista ei ole kuitenkaan empiirisesti tutkittu rikosprosessin alkuvaiheista eli poliisin toimenpiteistä lähtien. Poliisilla on erityisesti kotihälytystehtävillä eturivin näköala kotien seinien sisäpuolelle ja lisäksi omien toimenpiteidensä kautta vastuuta ja valtaa vaikuttaa siihen, millaisia seurauksia väkivallasta on sen osapuolille. Tutkimuksen tarkoituksena on kuvata poliisin roolia, toimintaa ja harkintavaltaa lähisuhdeväkivallan kohtaamisessa sekä rikosprosessiin saattamisessa.

Tutkimuksessa hyödynnetään sekä kvantitatiivisia että kvalitatiivisia aineistoja ja menetelmiä. Poliisin toimintaa tarkastellaan yhdistämällä yhden poliisilaitoksen perheväkivaltatehtävien aineisto kyseisiä tehtäviä hoitaneiden poliisipartioiden kyselylomakevastauksiin (N = 410). Kansalaisten näkemyksiä poliisin eri tehtävien tärkeydestä ja tärkeysjärjestyksessä tapahtuneita muutoksia tutkitaan yhdeksän Poliisibarometri-kansalaiskyselyn aineistoilla vuosilta 1999–2016 (N = 9056). Kansalaismielipiteitä peilataan poliisin tilastoihin perheväkivaltatehtävien ja perheväkivaltajuttujen vuosittaisista määristä samalla ajanjaksolla. Lopuksi laadullisessa tekstianalyysissä tarkastellaan rinnakkain lakiesitystä ja sen myötä 2011 voimaan astunutta lievien pahoinpitelyjen syyteoikeuden muutosta sekä 79 poliisin vapaatekstivastauksia lähisuhdeväkivallan määritelmästä.

Ensimmäisen ja toisen osatutkimuksen tulosten perusteella poliisit käyttävät yhä huomattavaa harkintavaltaa perheväkivaltatehtävillä päättäessään, kirjataanko väkivallasta lähisuhteessa rikosilmoitus. Valtaosassa aineiston tehtävistä rikosilmoitus kirjattiin, kun kyseessä oli poliisin arvion mukaan vähintään lievä fyysinen väkivalta ja osapuolten välillä läheinen suhde. Selkeimmin rikosilmoituksen kirjaamista selittivät poliisien arviot väkivallan vakavuudesta ja todennäköisyydestä sekä ensisijaiseksi uhriksi arvioidun henkilön sukupuoli. Yleisimmät syyt jättää rikosilmoitus kirjaamatta vähintään lievästä fyysisestä väkivallasta lähisuhteessa liittyivät siihen, että uhri ei poliisin kertoman mukaan halunnut tai vaatinut rikosilmoitusta. Kaikki perheväkivaltatehtäväaineiston tyypillisimmät poliisin toimenpiteet olivat harvinaisimpia tilanteissa, joissa ensisijaiseksi väkivallan uhriksi arvioitiin mies ja joissa tehtävän hoiti kahden miespoliisin partio.

Kolmannen osatutkimuksen tulokset osoittavat, että kansalaismielipide poliisin tehtävien tärkeysjärjestyksestä on muuttunut vajaan 20 vuoden aikana selvästi. Kotiväkivaltaan puuttumista tärkeämpinä poliisin tehtävinä nähdään tarkasteluajanjakson lopussa ainoastaan kiireellisten hälytystehtävien hoitaminen sekä väkivaltarikollisuuden selvittäminen ja torjunta. Poliisin perheväkivaltatehtävien vuosittain lisääntynyt määrä yhdessä tehtävien tärkeysjärjestyksen muutosten kanssa viittaa siihen, että kansalaiset ovat aiempaa valmiimpia hakemaan apua väkivaltaan läheisissä ihmissuhteissa tai ainakin turvautumaan poliisiin välittömissä väkivaltatilanteissa. Toisaalta poliisin perheväkivallaksi luokittelemien rikosilmoitusten määrä näyttää pysähtyneen vuosikymmenen takaiselle tasolle.

Neljäs osatutkimus nostaa esiin teoreettiset lähtökohdat lähisuhdeväkivallan määrittelyssä normatiivisen ohjauksen eli lakitekstin ja poliisien ohjeistusten taustalla. Lakiteksti nojaa poliisien näkemyksiä laajempaan määritelmään läheisestä suhteesta, mutta on väkivallan muotojen suhteen huomattavasti rajatumpi. Sukupuolen merkitykset eivät käy ilmi poliisien määritelmistä lainkaan, kun taas lainvalmisteluteksti korostaa selvästi ja toistuvasti lähisuhdeväkivallan ongelmadynamiikkaa sukupuolesta riippumatta.

Tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että lakimuutosta lievien pahoinpitelyjen syyteoikeuteen ja sen myötä rikoslaissa määriteltyä läheistä suhdetta ei ole kaikilta osin sisäistetty poliisin valvonta- ja hälytystoiminnassa. Syyt rikosilmoitusten kirjaamatta jättämiselle heijastelevat vanhaa lainsäädäntöä. Lisäksi poliisit vaikuttavat käyttävän harkintavaltaa perheväkivaltatehtävien toimenpiteissä eri tavoin uhrien ja jossain määrin myös tehtävää hoitavien poliisien sukupuolesta riippuen. Kansalaismielipiteen perusteella kotiväkivaltaan puuttuminen koetaan Suomessa aiempaa selkeämmin tärkeäksi poliisin tehtäväksi, mutta suhteessa poliisin perheväkivaltatehtävien lisääntyneeseen määrään yhä harvempi tapaus päätyy edes rikosprosessin alkuvaiheeseen eli kirjatuksi rikosilmoitukseksi. Analysoimalla rinnakkain lainsäädännön ja lainvalvojien määritelmiä lähisuhdeväkivallasta muodostuu kuva, jossa ilmiön käsitteellistäminen ja määrittely lakitekstissä ja toisaalta poliisin toiminnan taustalla kohtaavat vain osittain. Näin ollen lainsäätäjän tarkoitus puuttua aiempaa painokkaammin ja mahdollisimman varhaisessa vaiheessa väkivaltaan läheisissä ihmissuhteissa ei välttämättä toteudu, mikäli poliisi rikosprosessin portinvartijana käyttää paitsi erilaista väkivallan määritelmää, myös huomattavaa tapauskohtaista harkintavaltaa, jonka myötä vastuuta rikosasian eteenpäin viemisestä jää edelleen lähisuhdeväkivallan uhrille.
Originalspråkfinska
Tilldelande institution
  • Statsvetenskapliga fakulteten
Handledare
  • Ellonen, Noora, Handledare, Extern person
  • Kääriäinen, Juha, Handledare, Extern person
UtgivningsortHelsinki
Förlag
Tryckta ISBN978-951-51-0697-1
Elektroniska ISBN978-951-51-0698-8
StatusPublicerad - 2023
MoE-publikationstypG5 Doktorsavhandling (artikel)

Vetenskapsgrenar

  • 5142 Social- och samhällspolitik
  • 5200 Övriga samhällsvetenskaper
  • 513 Juridik

Citera det här