Sammanfattning
Tämä väitöskirja käsittelee moderniin poliittisen talouden tutkimukseen pesiytynyttä niin sanottua luottomarkkinavaltanarratiivia. Tämän narratiivin mukaan globaalit luottomarkkinat asettavat tiukat reunaehdot lähes kaikkien valtioiden finanssipolitiikalle eikä valtioilla ole mahdollisuutta kiertää tai sivuuttaa luottomarkkinoita.
Perinteisesti luottomarkkinavaltanarratiiviin on sisältynyt oletus siitä, että luottomarkkinoiden rakenteellinen valta vahvistui voimakkaasti 1970-luvulla, kun pääomaliikkeiden sääntelystä luovuttiin ja valtioiden kyky ylläpitää riittävän korkeita veroasteita heikkeni. Narratiivin mukaan valtioiden velkaantuminen on lisääntynyt näiden muutosten seurauksena ja valtioiden on pitänyt alkaa harjoittaa luottomarkkinatoimijoita tyydyttävää finanssipolitiikkaa. Niinpä poliittisen talouden tutkimuksessa toistuu usein käsitys siitä, että lähes kaikkien valtioiden on ylläpidettävä tiukkaa finanssipolitiikan viritystä ja vältettävä julkisen talouden velkaantumista, jotta valtionlainojen korkotaso ei nousisi kestämättömälle tasolle.
Tässä tutkimuksessa kuitenkin osoitetaan, että luottomarkkinatoimijoiden kyky asettaa valtioiden finanssipolitiikalle tiukkoja reunaehtoja on huomattavasti vähäisempää kuin luottomarkkinavaltanarratiiviin nojaavassa tutkimuskirjallisuudessa yleensä oletetaan. Ennen kaikkea valtioiden omaksumat institutionaaliset ratkaisut määrittävät keskeisesti sitä, kuinka merkittävästi luottomarkkinat voivat asettaa reunaehtoja valtioiden finanssipoliittisille ratkaisuille.
Tutkimuksessa todetaan, että luottomarkkinoilla on huomattavasti laajemmat mahdollisuudet vaikuttaa rahapoliittisesta suvereniteetistaan luopuneiden valtioiden politiikkaan kuin rahapoliittisesti suvereenien valtioiden ratkaisuihin. Rahapoliittisesti suvereeneilla valtioilla on niiden lainsäädännön niin salliessa mahdollisuus tarvittaessa kiertää luottomarkkinat ja rahoittaa julkista kulutusta suoralla keskuspankkirahoituksella.
Luottomarkkinavaltanarratiiviin nojaavassa kirjallisuudessa tätä vaihtoehtoa ei kuitenkaan pidetä realistisena, vaan sen yleensä odotetaan johtavan väistämättä hyperinflaatioon tai muuten katastrofaalisiin seurauksiin. Tässä tutkimuksessa kuitenkin esitetään, että keskuspankkirahoituksen ja hyperinflaation välillä ei vallitse mitään väistämätöntä tai edes todennäköistä kausaalisuhdetta.
Perinteisesti luottomarkkinavaltanarratiiviin on sisältynyt oletus siitä, että luottomarkkinoiden rakenteellinen valta vahvistui voimakkaasti 1970-luvulla, kun pääomaliikkeiden sääntelystä luovuttiin ja valtioiden kyky ylläpitää riittävän korkeita veroasteita heikkeni. Narratiivin mukaan valtioiden velkaantuminen on lisääntynyt näiden muutosten seurauksena ja valtioiden on pitänyt alkaa harjoittaa luottomarkkinatoimijoita tyydyttävää finanssipolitiikkaa. Niinpä poliittisen talouden tutkimuksessa toistuu usein käsitys siitä, että lähes kaikkien valtioiden on ylläpidettävä tiukkaa finanssipolitiikan viritystä ja vältettävä julkisen talouden velkaantumista, jotta valtionlainojen korkotaso ei nousisi kestämättömälle tasolle.
Tässä tutkimuksessa kuitenkin osoitetaan, että luottomarkkinatoimijoiden kyky asettaa valtioiden finanssipolitiikalle tiukkoja reunaehtoja on huomattavasti vähäisempää kuin luottomarkkinavaltanarratiiviin nojaavassa tutkimuskirjallisuudessa yleensä oletetaan. Ennen kaikkea valtioiden omaksumat institutionaaliset ratkaisut määrittävät keskeisesti sitä, kuinka merkittävästi luottomarkkinat voivat asettaa reunaehtoja valtioiden finanssipoliittisille ratkaisuille.
Tutkimuksessa todetaan, että luottomarkkinoilla on huomattavasti laajemmat mahdollisuudet vaikuttaa rahapoliittisesta suvereniteetistaan luopuneiden valtioiden politiikkaan kuin rahapoliittisesti suvereenien valtioiden ratkaisuihin. Rahapoliittisesti suvereeneilla valtioilla on niiden lainsäädännön niin salliessa mahdollisuus tarvittaessa kiertää luottomarkkinat ja rahoittaa julkista kulutusta suoralla keskuspankkirahoituksella.
Luottomarkkinavaltanarratiiviin nojaavassa kirjallisuudessa tätä vaihtoehtoa ei kuitenkaan pidetä realistisena, vaan sen yleensä odotetaan johtavan väistämättä hyperinflaatioon tai muuten katastrofaalisiin seurauksiin. Tässä tutkimuksessa kuitenkin esitetään, että keskuspankkirahoituksen ja hyperinflaation välillä ei vallitse mitään väistämätöntä tai edes todennäköistä kausaalisuhdetta.
| Originalspråk | engelska |
|---|---|
| Utgivningsort | Helsinki |
| Förlag | |
| Tryckta ISBN | 978-951-51-3447-9 |
| Elektroniska ISBN | 978-951-51-3448-6 |
| Status | Publicerad - 26 maj 2020 |
| MoE-publikationstyp | G4 Doktorsavhandling (monografi) |
Vetenskapsgrenar
- 5172 Världspolitik
Citera det här
- APA
- Author
- BIBTEX
- Harvard
- Standard
- RIS
- Vancouver